MIKA KARHUPiirustuksia

Jalo suku, 2002
hiili paperille
220 x 155 cm

Musta ja valkoinen maailma

Mika Karhun hiilipiirrokset saavat minut kerta toisensa jälkeen tuntemaan oloni epämiellyttäväksi. Jotain on selvästikin niin pahasti vialla, että sille pitäisi tehdä jotakin. Mutten oikein tiedä, mikä, ja vielä vähemmän tiedän, mitä vialle pitäisi tehdä. Sen tiedän, että vika ei ole kuvassa eikä hävia piirrosta muuttamalla, vaan se on maailmassa, josta kuva kertoo.

Tuskastuneisuus syntyy siitä, että kuvan kehysten ulkopuolella häämöttää jotakin, jonka tuntee hivuttavalla tavalla uhkaavaksi, mutta joka ei paikannu minnekään. Painostajaa ei saa kiinni, eikä sitä vastaan siksi voi taistella. Ei osaa olla oikein varma siitäkään, onko sitä olemassa muualla kuin omissa kuvitelmissa. Siksi asiasta ei uskalla puhua kenellekään muulle, häpean ja vainoharhaiseksi leimaamisen pelossa; mieli harmaa kuin marraskuisen hyhmän viilentämä alikulkukäytävä.

Karhun piirosten oliot kelluvat usein irrallaan, omassa kontaktittomassa, taustattomassa ja kirjaimellisen mustavalkoisessa todellisuudessaan. Ne vaikuttavat lisäksi täysin passiivisilta ja avuttomilta, kyvyttömiltä vaikuttamaan niihin voimiin, jotka ovat muokanneet ne sellaisiksi kuin ovat.

Huonona päivanä kuvissa näkee oman peilikuvansa. Ympäröivässa kulttuurissa epämääräisesti vellovat odotukset, velvoitteet, toiveet, rajoitteet ja yllykkeet muokkaavat ajatuksiamme ja ruumiitamme suuntiin, jotka eivat ilahduta. Mutta samalla tietää, että vaihtoehtoa on vaikea kuvitella. Mita olisivat luonnollisemmat tai oikeammat odotukset, toiveet ja yllykkeet? Ja enkö itse ole aivan yhta vastuullinen siitä, millaiseksi kulttuurimme on muodostunut, kuin kuka tahansa muukin?

Kiehtovaa Karhun piirroksissa on, että ne eivät visuaalisesta mustavalkoisuudestaan huolimatta ole ajatuksellisesti yksioikoisia. Niiden kriittisyys koko ympäröivää kulttuuria kohtaan on ilmiselva, mutta samalla niistä kuultaa tilanteen väistämättömyyden hyväksynta, sen kanssa toimeen tuleminen: jos kerran maailma - ja me itse osana sita - pusertaa meidät tällaisiksi, niin yritetään löytää siita myös jotakin hyvää. "Hyvä" on tässä tapauksessa ajoittaista levollisuutta ja humoristisuutta.

Theodor Adorno asetti taiteen tehtäväksi eräänlaisen ruumiillisen levottumuuden herättämisen, joka yllyttäisi etsimään parempaa maailmaa sortumatta yksinkertaistaviin julistuksiin. Huonoa taidetta on tämän näkökannan mukaan se, joka viihteellisyydellään turruttaa hyväksymään vallitsevat olosuhteet kaikkine huonoine puolineen. Karhu onnistuu siinä taikatempussa, että hän mahduttaa seka kriittisen levottomuuden herättämisen että turruttavan hyväksynnän samaan kuvaan. Asetelma on kaksijakoisuudessaan hieman saman suuntainen kuin perinteisissä vanitas-maalauksissa, mutta Karhun maailmassa ei ole yhtä selvää, mikä lopulta on mustaa, mikä valkoista, mikä turhaa, mikä olennaista.

Ossi Naukkarinen

 
  • karhu/2002/jalo_suku

    Jalo suku, 2002
    hiili paperille
    220 x 155 cm

  • karhu/2002/lahella

    Lähellä, 2002
    hiili paperille
    220 x 155 cm

  • karhu/2002/riipuksissa

    Riipuksissa, 2002
    hiili paperille
    240 x 160 cm

  • karhu/2002/piparkakkumies

    Piparkakkumies, 2002
    hiili paperille
    100 x 80 cm

  • karhu/2002/uusi_suunta

    Uusi suunta, 2002
    hiili paperille
    100 x 80 cm

 
 
 
 
 
top