ANTTI TANTTUPuupiirroksia 29.10.2004 – 21.11.2004

Viime vuosina Antti Tantun kuvakieli on perustunut kaksinapaiseen hahmotukseen. Yhtäällä kuvatilassa ovat etsivät, tunnustelevat viivat, jotka rakentavat olemassa olemisen rautalankamallia. Toisaalla siellä ovat yksiväriset muodot, jotka tulevat viivojen ja katsojan väliin kuin kissa sanomalehdelle.

Molempia kuvan osia voi luonnehtia omalla enigmaattisella tavallaan vajavaisiksi. Viivojen luurankomaailma hapuilee olennaista, mutta niissä korostuu etsintä, ehdottaminen ja hahmottelu. Peittävien muotojen selväpiirteinen täyteys taas on mustan aukon täyteyttä: itseensä romahtavaa läpitunkemattomuutta. On selvää, että nämä eri osat tarvitsevat toisiaan.

Kahtiajakoisuus houkuttelee helposti näkemään näissä kuvissa vastakohtia. Ikäänkuin siellä olisi sellaisia asioita kuten elämä ja kuolema, puoleensavetävyys ja torjunta tai läsnä- ja poissaolo symmetrisesti kuvattuina. Mielenkiintoisempaa saattaa kuitenkin olla ajatella näitä kuvan osia saman asian eri puolina: tunnetilojen ja ajatusten eri ulottuvuuksien ajassa tapahtugvana kuvallisena pohdiskeluna.

Siis kuinka?

Yritän vastata käytännöllisemmällä ja havainnollisemmalla tasolla. Antti Tantulle itselleen nämä kuvat syntyvät etsimisen, vertaamisen ja tunnistamisen tuloksina. Hänen lähtökohtanaan on usein jokin tunnetila, jolla on tietty ajallinen pysyvyys ja tunnistettavuus. Hänen ratkaistavanaan on ongelma: kuinka tämän nimenomaisen olemassa olemisen kokemuksen voi ilmaista? Kuvataiteilijana hänen keinovalikoimansa sijaitsevat perinteen, materiaalien, osaamisen ja käsityskyvyn eri suunnista rajaamalla alueella. Eikä hänen auta muu kuin kokeilla: käydä peliin, jossa jokaisen siirron jälkeen syntynyttä tilannetta on verrattava tavoitteeseen - joka on sama kuin lähtökohta.

Kokemus, jota Antti Tanttu on kuvannut usein, on yksinäisyys. Hänen kuvistaan voi havaita, kuinka monenlaista yksinäisyys eri tilanteissa ja eri näkökulmista väistämättä on. Se voi olla niin vapautta kuin ahdistustakin. Se voi olla kaipuuta kaikenkattavaan ymmärrykseen, jossa yksinäisyys katoaa, mutta jonka kosketuksen voi kokea vain yksinäisyydessä. Mutta se voi myös olla sellaista yksinäisyyttä, jota koetaan keskellä kaikenkattavaa yhteyttä.

Tekijänä Antti Tanttu motivoituu siitä yhteyden ja läheisyyden kokemuksesta, jonka hän saa onnistuessaan kuvissaan - tai niiden eri vaiheissa - tavoittamaan jotakin siitä mitä oli tavoitellut. Täydellistä onnistumista ei ehkä ole olemassa. Mutta kuten muuallakin elämässä, sen puuttumisen voi korvata armolla.

Katsoja ei voi verrata Tantun kuvia Tantun alkuperäiseen tunnetilaan. Mutta hän voi verrata niitä omaan kokemukseensa olemassaolemisesta. Ja samoin kuin Tanttu kokee silloin tällöin löytäneensä tien miltei perille, myös katsoja voi kokea kuvissa läheisyyttä oman kokemuksensa kanssa. Silloin saattaa tulla tunne, että kaikesta huolimatta maailmassa on olemassa ihmisiä, jotka tuntevat ja kokevat samantapaisia asioita: että meidän perustavassa erillisyydessämmekin on olemassa yhteisyyttä ja jaettavissa olevia kokemuksia. Se on rohkaiseva ajatus, mutta pelkkä tunnistaminen ei vielä riitä. Senhän voi kohdata vaikka lähimmällä kioskilla tai pistämällä television auki.

Tavoittelun ohella Tantun menetelmiin kuuluu peittäminen. Yksinkertaisesti ilmaistuna peittämisen voi ymmärtää ilmeisyyttä välttäväksi liikkeeksi. Ilmeisyyttä peittämällä Tanttu avaa mahdollisuuksia. Silloin hän on tehnyt viimeisen siirtonsa. Ja vuoro tulee katsojalle, jonka tehtäväksi jää päättää, mitä hän tekee niillä avaimilla, jotka Tantun teokset hänelle antavat.

Jonni Roos