HEIMO SUNTIOSpiritual Heart Remains 26.5.2007 – 17.6.2007

Spiritual heart remains

Pilvisenä päivänä varjoja vaanii surun työmies.

Jostakin tulee lause, möyrii kirjaimineen,
ilmaisemaan itselleen outoa systeemiä,
kuvaa kuvasta.

Ensin se vilahtaa kahden nähdyn välissä,
kun istuu vesibussin katolla,
katsoo maisemia,
ja yhtäkkiä lokki syöksähtää kohti puolen metrin päähän,
niin että sen lennossa katsova silmä näkyy epätavallisen läheltä.
Silmä, joka näkee omaasi paremmin,
ja josta heijastuu erilainen tapa arvioida nähtyä.
Emme ymmärrä toisiamme yksilöinä,
olemme näkijöinä silleen sivullisia.

Ajattelen kuvan paikkaa kuvataiteena.
Se on löytötavaraa, tieten hukattua,
kadotetuista aineksista koottua.
Ai, että tällainen, sanoo katsoja itsekseen,
tottuneempi kallistaa päätään sisäisen perspektiivin pyynnöstä.

Teen esineitä esineistä maailmoiksi.
Materiaalit ovat vertauskuvia tai välineitä,
vaikka puu - että näin se on kasvanut jälkinä syiksi,
tai sula oranssi metalli, joka vallankumouksellisesti päätti kivikauden,
valuu taas muottiin uudeksi muodoksi, patsaaksi.

Ja jokapäivä ajattelen Albert Camusia ja hänen sivullistaan,
ja isääni, ukkoa, joka kuoli taannoin,
hänen pysähtyneitä kasvojaan arkussa vasten kappelin ilmaa,
kuin pientä vuoristoa huippunaan kaareutuva nokka.

Vaeltavan pelätin propellitanssi
ruohoisilla rinteillä
polunpielissä
kuin harhailuhattuineen
hän päästää vakavan naurun
solien muistiin.

Heimo Suntio