PEKKA LUUKKOLAValokuvia 7.3.2009 – 29.3.2009

Auringon laskettua horisontin alapuolelle Maan sininen varjo nousee hitaasti eteläiselle taivaanrannalle, taustakankaaksi otoksilleni. Tuo rauhallinen ja avara iltahämy, vastakohtana
ihon ja tulen lämpimille sävyille, alkoi kiehtoa minua jo vuosia sitten. Näin siinä haasteen yrittää kohdata monin tavoin kaluttu ja kuvattu maisemamme uudella tavalla.

Käyttämällä pitkää valotusaikaa pyrin tuomaan esiin jonkin lyhyen tapahtuman kulun,
ikään kuin sen filmille tallentuneen historian - tuomaan elämän pysähtyneeseen maisemaan.
Saatan suunnitella kuvaa, tutkia karttoja ja etsiä sopivaa näyttämöä kuukauden tai tehdä esivalmisteluja useammankin päivän, jotta voisin toteuttaa ja valottaa tapahtuman yhtenä pitkänä ottona tiettyyn ilmansuuntaan. Oikean valotustasapainon antava hämärän hetki on lyhyt ja aikaa on usein vain yhteen yritykseen. Visuaalisen pelkistyksen takana on usein monimutkainen tekninen toteutus sekä useiden muuttujien, luonnonvoimien sekä öisen uupumuksen tuoma epäonnistumisen mahdollisuus.

Tulen avulla kuvaan liikettä, ajan kulumista ja ihmisen olemassaoloa ilman näkyvää hahmoa. Esimerkiksi iltahämyiseen kuvaan on jäänyt näkyviin veneessä olleiden tulien jättämät jäljet. Toisinaan tutkin liikettä myös kohteen kannalta. Kamerani voi olla kiinnitetty liikkuvaan veneeseen, jolloin pitkä valotusaika ja liike-epäterävvys abstrahoi kohteen ulkopuolisen maiseman. Saatan synkronoida kameran myös maapallon pyörimiseen, jolloin kuva ilmentää maan liikettä suhteessa tähtiin. Olen huomannut myös asettaneeni itselleni epämuodolliset säännöt ja haasteen: valotus yhdelle isolle laakafilmille, valmis rajaus kuvaustilanteessa eikä kuvan sisällön muuttamista jälkikäteen. Kaikki kuvani ovat siis suoria valokuvia siitä, mitä kameran edessä on tapahtunut. Mitään efektejä ei ole luotu kuvankäsittelyohjelmalla.

Kaikki kuvani on otettu Suomessa ja teoriassa ne olisi voitu kuvata milloin vain. Olemme olleet näillä seuduin kymmenentuhatta vuotta, mutta kuitenkin kallioperä ja perusmaisema on monin paikoin pysynyt samana paikoissa, joissa emme ole vielä siihen kajonneet. Haluan pysäyttää katsojan nykyelämän kiireestä hetkeksi miettimään maisemiemme arvoa sekä juuriamme: aavan veden äärellä horisonttia ja sen takaista maailmaa sekä yötaivasta ihmetelleitä esi-isiämme.
Kuten mekin, myös he viihtyivät veden äärellä, koska vesistöt olivat heille tärkeitä kulkuväyliä ja elämän lähteitä. Tuolloin hämärällä ja pimeällä oli toisenlainen merkitys, koska valoja ei ollut. Oli vain tuli. Teoksissani se on elämän symboli - niin kuin ovat ne pienet liekit, joilla olemme tottuneet muistamaan edesmenneitä sukulaisiamme. Meissä virtaa sama ikiaikainen veri ja meihin on asuinseudun ja maisemien myötä iskostunut sama henkinen perintö, vaikka elämä on lyhyessä ajassa muuttunut valtavasti.

Kuvieni on tarkoitus määrittää suhdettamme paikkaan ja aikaan, maailmakaikkeuteen ja historiaan. Ne ovat usein luonnon, tieteen ja taiteen yhdistelmiä, joissa kuvitteellisuus ja todellisuus yhtyvät. Ajattelemalla kuvia ja maisemia historian ja tulevaisuuden näkökulmasta ne voivat saada uusia merkityksiä. Kuvani on tehty katsottaviksi ja tuottamaan elämyksiä, mutta monia niistä voi myös lukea. Toivon, että todellisuuden lisäksi teokset puhuvat toisesta maailmasta ja johdattavat hetkeksi tunnelmaan, jonka haluan niillä välittää.

Pekka Luukkola