AAPO HUHTAMuseo 14.3.2026 – 12.4.2026

Useimmat Aapo Huhdan uusista teoksista näyttävät ensi silmäyksellä täysin abstrakteilta. Aluksi näkyy vain yksivärisiä, epäsymmetrisiä ja vaihtelevan kokoisia pintoja. Vahvoja kontrasteja, selkeitä ääriviivoja.

Mustia mannerlaattoja, joiden tiheä massa kohoaa kalvaasta alkumerestä.

Sitten alkaa erottua häviävän pieniä yksityiskohtia. Hienovaraisia varjoja tummilla alueilla. Hiustupsuja. Aivojen käsitellessä näköhermon kautta saapuvia signaaleja Huhdan työt tuntuvat muuttavan muotoaan. Niihin avautuu kolmiulotteinen tila ja alkuun vaitonaisilta ja litteiltä näyttäneet muodot saavat massaa ja ulottuvuutta. Ne saavat ikään kuin lihaa luiden ympärille: ne osoittautuvat ihmiskehoiksi. Vaikutelma ruumiittomasta abstraktiosta murentuu silmänräpäyksessä.

Tapahtumaketju on vääjäämätön. Kuuluuhan ihmisluontoon tunnistaa oman lajimme piirteitä pienimmistäkin visuaalisista vihjeistä: näemme kasvoja taivaankappaleiden pinnoissa, sukuelimiä kukissa ja levitettyjä käsivarsia puiden oksissa. Huhdan teosten kehoja on mahdotonta olla näkemättä, kun ne kerran hahmottaa.

Siitä huolimatta Museo on eittämättä Huhdan toistaiseksi vaikeatulkintaisin teossarja. Valokuvataiteilijan uransa aikana hän on vähin erin etääntynyt varhaisesta dokumentaarisesta otteestaan. Tällä haavaa Huhta ei enää keskity esittämään – eikä varsinkaan ikuistamaan – tiettyjä tapahtumia tai selkeästi rajattuja hetkiä. Se, mitä kameran edessä on jossain vaiheessa tapahtunut, ei enää ole erityisen olennaista. Monet uusista teoksista tulisikin ymmärtää kirjaimellisesti englanninkielisen sanan photograph kantasanojen pohjalta: ne ovat analogisen tekniikan keinoin valolla (phōtós) tehtyjä piirroksia(graphé).

Kieltäytymällä figuratiivisuuden normeista Huhta purkaa valokuvauksen vakiintuneita perusperiaatteita. Museo hylkää realismin ja tarkoituksella hämärtää kameran roolia Huhdan luovassa prosessissa. Ihmisruumiin hän esittää niin, ettei katsoja voi tietää varmasti, onko kuva lainkaan peräisin fyysisestä todellisuudesta.

Museon hillityssä estetiikassa ja monitulkintaisuudessa on eksistentiaalinen lataus. Huhta lähestyy kehoa muuttuvana orgaanisena materiaalina. Tämä on neutraali fakta, ei niinkään elämän häilyvyyden surkuttelua. Vanhenemisen ulkoisissa merkeissä kuten ihon löystymisessä, rypyissä, muhkuroissa ja pateissa ei ole sinällään mitään surtavaa, ja niiden oletettu rumuuskin on kovin heppoinen ajatus. Huhdan aiemmissa teoksissa, kuten valokuvasarjassa Omatandagole (2019), ihmisen keho tuntuu kuvastavan ihmisyyttä yleensä. Museosta tällainen symbolisuus puuttuu, sillä nyt Huhta kuvaa ihmisruumista ennen kaikkea biologisena kokonaisuutena.

John Deweyn sitaatti kiteyttää mainiosti Huhdan taiteellisen tuotannon: ”Jokainen väline sanoo jotakin sellaista, mitä ei voi tuoda esiin yhtä hyvin tai yhtä täydellisesti millään muulla kielellä.” Tämä pätee erityisen hyvin Museoon, teossarjaan joka on jollakin tapaa sekä niukka että ihmeellisen yksityiskohtainen. Ristiriita ei käänny millekään muulle kielelle – se on olemassa ainoastaan tässä, Huhdan valokuvien kieliopissa.

Helen Korpak

suomentaneet Helka Sivill ja Markku Päkkilä