KRISTIINA UUSITALOMiten erotan tuulen hengityksestä 2.1.2022 – 30.1.2022

Kristiina Uusitalo tarjoaa meille otteita hetkistä, jotka laajenevat omiksi kokonaisuuksikseen. Menneistä hetkistä muodostuu luokseen kutsuvia todellisuuksia. Uusitalolle nämä todellisuudet muodostuvat kohtaamisen hetkellä yhä uudelleen ja näyttäytyvätkin siten joka kerta yksilöllisinä.

Valo on Uusitalon päämäärä ja merkitys. Valo paljastaa totuuksia ja todellisuuksia. Hetkien välähdyksiä ja tilanteita, joissa valo on häviämässä pimeyteen. Valo on viime hetkellään kirkkaimmillaan. Tämä ilmiö vertautuu Uusitalolla oivalluksen mahdollisuuteen. Tiedostamaton oivallus ja näkemys näyttäytyvät usein vasta takautuvasti. Uusitalo kutsuukin meitä hidastamaan tämän mahdollisuuden äärellä. Katsomaan tarkemmin. Yksityiskohtaisemmin. Pidempään. Voidaksemme ymmärtää oivalluksen mahdollisuuden haurauden. Sen olemassaolon katoamisen. Kuin valon pimeyteen.

Olisi houkuttelevaa tarkastella tätä valon katoamisen hetkeä nykymaailmallisena metaforana. Uusitalo ei kuitenkaan vihjaile häviöstä tai menetyksestä. Päinvastoin. Valo tarkoittaa hänelle toivoa. Tulevaisuutta, joka on vielä mahdollinen. Uusitalo esittääkin näitä valon ja toivon hetkiä kohdattavaksemme. Muistuttaakseen niistä toivon hetkistä, joita olemme kaikki kokeneet, jossain menneessä.

Uusitalo kokoaa vaikuttavat ja ajankohtaiset tulkintansa hetkistä, kokemuksista ja toivosta. Kokonaisuuksilla on tosia alkupisteitä, ajan ja paikan symbiooseja, mutta ne kasvavat ja kerrostuvat olemassaolossaan. Ja kuten sanottua, muotoutuvat edessämme yhä uudelleen, kerta toisensa jälkeen.

Tällä näyttelykokonaisuudellaan Uusitalo kysyy meiltä Kuinka erotan tuulen hengityksestä, aallot ajatuksista, ideat tuulenpuuskista. Hänelle olemme yhtä luonnon kanssa. Olen tuuli. Hengitän ja tuuli hengittää minussa. Ajattelen ja meri aaltoaa kanssani. Juuri tässä ykseydessä oivallukset saavat muotonsa.

Aura Seikkula