ANTTI TANTTUPuupiirroksia ja akvarelleja 23.11.2013 – 22.12.2013
Viimeiset piilot, 2013puupiirros ja sekatekniikka mdf-levylle
130 x 207 cm
Ihmisen ääni
Antti Tantusta on sanottu, että hän tekee taidettaan Jumalan kuoleman jälkeisessä todellisuudessa, jossa ihmisen on itse kasvettava yli-ihmiseksi Jumalan paikalle. Ajatus on peräisin Friedrich Nietzscheltä, joka on ansaitsemattaan saanut jumalantappajan maineen. Nietzsche ei suinkaan riemuitse Jumalan kuolemasta vaan on pikemminkin kauhuissaan:
On totta, että Antti Tantun taiteesta huokuu ilkikurisimmillaankin Nietzscheltä tuttu kosminen yksinäisyys, mutta minusta hänen taiteensa sijoittuu aikaan ennen Jumalan syntymää eikä aikaan jälkeen Jumalan kuoleman. Tantun vaellus ei ole paratiisista karkotetun vaellusta. Hän vaeltaa autiomaassa vilkuilematta olkansa yli kadotettuun paratiisiin. Jos paratiisi on olemassa, se ei ole takana vaan edessäpäin.
Tanttu on niin intohimoinen matkamies, että hän tuskin viihtyisi paratiisin ikirauhassa, vaikka paratiisi olisi olemassa ja hän löytäisi tien perille. Paratiisista tulisi vain keidas, hetken levähdys.
Antti Tantun töissä toistuu pyörätuoli, vamman merkki. Ranskalainen kirjailija Jean Genet määritteli taiteen tavalla, jonka Tanttu uskoakseni hyväksyisi: "Kaikki kauneus kumpuaa syvästä haavasta, jota jokainen ihminen kantaa sisimmässään. Se haava on ainutlaatuinen, jokaisella erilainen, kätketty tai näkyvä, jota ihminen vaalii ja jonne hän vetäytyy halutessaan päästä irti maailmasta syvään, joskin hetkelliseen yksinäisyyteen." (Jean Genet: Giacomettin ateljeessa, 1957, suom. Sirkka Suomi).
Pyörätuolin rinnalla Tantulla elää vahvasti lentämisen teema, vapaudenkaipuun symboli. Mutta haavaa ei voi hylätä: lentäjällä on vain yksi siipi, eikä hän lennä Ikaroksen tavoin kohti aurinkoa, saati liian lähelle sitä. Hän lentää yössä, eikä kuu polta karrelle hänen ainoaa siipeään.
"En voi tilata töitä itseltäni. Tekemällä tehty on tekemällä tehtyä, ja siltä se myös näyttää." Nämä sanat painuivat syvimmälle mieleeni viime keskustelustani Antti Tantun kanssa. Taiteilija ahertaa yksinäisyydessä, seuranaan paradoksi, että taidetta ei tehdä; se syntyy. Kun tietoisuuden syvyyksissä mannerlaatat törmäävät, kontrolloiva kuori murtuu ja ihmisen pintakerrokset järkkyvät.
Tantun teosten nimet ovat olennainen osa viestiä, jonka hän taiteensa vastaanottajille välittää. En yrittämälläkään muista hänen neljännesvuosisadan kestäneen uransa ajalta kuin pari nimetöntä työtä. Taiteilija kuvaa teoksen ja sen nimen välistä suhdetta: "En ryhdy valmistamaan ennalta nimettyä työtä. Ensin syntyy työ, sitten nimi, kumpikin yhtä tuntemattomalla tavalla."
Ihmisen ääni -työn ihmishahmon kasvot on kuvattu kuin pelkistetyn nuottiviivaston ylle. Katsojan ratkaistavaksi jää, kuunteleeko hahmo ihmisen ääntä vai äänteleekö se itse. Hahmolla on sekä suu että korvat. Lienee viisainta tulkita, että hän sekä tuottaa ääntä että kuuntelee sitä. Siten katsoja pääsee osallistumaan keskusteluun. Toteutuu adornolainen ihme, kaiken taiteen tarkoitus: katsoja katsoo taideteosta, ja taideteos katsoo häntä. Katsojat kohtaavat toisensa kuin Martin Buberin Minä ja Sinä.
Torsti Lehtinen, kirjailija, filosofi, FM
Antti Tantusta on sanottu, että hän tekee taidettaan Jumalan kuoleman jälkeisessä todellisuudessa, jossa ihmisen on itse kasvettava yli-ihmiseksi Jumalan paikalle. Ajatus on peräisin Friedrich Nietzscheltä, joka on ansaitsemattaan saanut jumalantappajan maineen. Nietzsche ei suinkaan riemuitse Jumalan kuolemasta vaan on pikemminkin kauhuissaan:
Minne Jumala on joutunut? Minä sanon sen teille! Me olemme tappaneet hänet - te ja minä! Me kaikki olemme hänen murhaajiansa! Mutta miten olemme sen tehneet? Kuinka olemme kyenneet juomaan meren kuiviin? Kuka antoi meille sienen, jolla pyyhimme pois koko taivaanrannan? (Friedrich Nietzsche: Iloinen tiede, 1882, suom. J. A. Hollo).
On totta, että Antti Tantun taiteesta huokuu ilkikurisimmillaankin Nietzscheltä tuttu kosminen yksinäisyys, mutta minusta hänen taiteensa sijoittuu aikaan ennen Jumalan syntymää eikä aikaan jälkeen Jumalan kuoleman. Tantun vaellus ei ole paratiisista karkotetun vaellusta. Hän vaeltaa autiomaassa vilkuilematta olkansa yli kadotettuun paratiisiin. Jos paratiisi on olemassa, se ei ole takana vaan edessäpäin.
Tanttu on niin intohimoinen matkamies, että hän tuskin viihtyisi paratiisin ikirauhassa, vaikka paratiisi olisi olemassa ja hän löytäisi tien perille. Paratiisista tulisi vain keidas, hetken levähdys.
Antti Tantun töissä toistuu pyörätuoli, vamman merkki. Ranskalainen kirjailija Jean Genet määritteli taiteen tavalla, jonka Tanttu uskoakseni hyväksyisi: "Kaikki kauneus kumpuaa syvästä haavasta, jota jokainen ihminen kantaa sisimmässään. Se haava on ainutlaatuinen, jokaisella erilainen, kätketty tai näkyvä, jota ihminen vaalii ja jonne hän vetäytyy halutessaan päästä irti maailmasta syvään, joskin hetkelliseen yksinäisyyteen." (Jean Genet: Giacomettin ateljeessa, 1957, suom. Sirkka Suomi).
Pyörätuolin rinnalla Tantulla elää vahvasti lentämisen teema, vapaudenkaipuun symboli. Mutta haavaa ei voi hylätä: lentäjällä on vain yksi siipi, eikä hän lennä Ikaroksen tavoin kohti aurinkoa, saati liian lähelle sitä. Hän lentää yössä, eikä kuu polta karrelle hänen ainoaa siipeään.
"En voi tilata töitä itseltäni. Tekemällä tehty on tekemällä tehtyä, ja siltä se myös näyttää." Nämä sanat painuivat syvimmälle mieleeni viime keskustelustani Antti Tantun kanssa. Taiteilija ahertaa yksinäisyydessä, seuranaan paradoksi, että taidetta ei tehdä; se syntyy. Kun tietoisuuden syvyyksissä mannerlaatat törmäävät, kontrolloiva kuori murtuu ja ihmisen pintakerrokset järkkyvät.
Tantun teosten nimet ovat olennainen osa viestiä, jonka hän taiteensa vastaanottajille välittää. En yrittämälläkään muista hänen neljännesvuosisadan kestäneen uransa ajalta kuin pari nimetöntä työtä. Taiteilija kuvaa teoksen ja sen nimen välistä suhdetta: "En ryhdy valmistamaan ennalta nimettyä työtä. Ensin syntyy työ, sitten nimi, kumpikin yhtä tuntemattomalla tavalla."
Ihmisen ääni -työn ihmishahmon kasvot on kuvattu kuin pelkistetyn nuottiviivaston ylle. Katsojan ratkaistavaksi jää, kuunteleeko hahmo ihmisen ääntä vai äänteleekö se itse. Hahmolla on sekä suu että korvat. Lienee viisainta tulkita, että hän sekä tuottaa ääntä että kuuntelee sitä. Siten katsoja pääsee osallistumaan keskusteluun. Toteutuu adornolainen ihme, kaiken taiteen tarkoitus: katsoja katsoo taideteosta, ja taideteos katsoo häntä. Katsojat kohtaavat toisensa kuin Martin Buberin Minä ja Sinä.
Torsti Lehtinen, kirjailija, filosofi, FM
