JAN IJÄSKaksi metsää 23.3.2024 – 14.4.2024

Jan Ijäs tutkii essee-elokuvissaan modernia kansanperinnettä, anekdootteja, huhuja, uskomuksia ja ilmiöitä. Jäte-sarjassa (Waste) nämä tarinat liittyvät tavalla tai toisella pieleen menemiseen, epäkuntoon joutumiseen ja sitä myöten tarpeettomuuteen. Jokin aiemmin arvokas voi rapistua jätteeksi, josta pitäisi hankkiutua eroon.

Two Forests pohtii ihmisen tien päätä ja loppusijoitusta: vanhenemista ja kuolemaa. Tällä kertaa näyttämönä on silmissä raihnaistuva Japani ja sen metsäiset kuolemamyytit. Kaksi metsää edustaa myös kahta eri lähestymistapaa kuolemaan: vaikka tavanomaisesti ihmiset kuolevat sairauksien tai onnettomuuksien seurauksena, äärimmäisimmillään yksilö voi päättää lähtönsä hetken itse – tai sitten sen saattaa päättää joku toinen.

Ensimmäinen metsistä on Fuji-vuoren luoteispuolella sijaitseva Aokigahara, hiljainen ja idyllinen ”puumeri”, jonne japanilaiset ovat hakeutuneet vuosituhansien tekemään itsemurhia. Kuten moni muukin asia nykyään, myös Wataru Tsurumin kulttiteoksessa The Complete Manual of Suicide (1993) suositeltu täydellinen itsemurhametsä on pilalla. Siitä on tullut morbidi turistikohde, eikä itsemurhakandidaatti ehkä enää löydä rauhaa aikeilleen.

Toinen metsä on Obasute, vuori, jonne legendan mukaan rasitteeksi muuttuneet vanhukset on kannettu kuolemaan. Nyky-Tokiossa vanhuksen voi hyljätä myös erilliseen palveluun: omaisten ei tarvitse nousta vuorelle asti. Mutta jos katukuvasta siivoaa seniorit, keitä jää jäljelle? Yhteiskunta joka tapauksessa koostuu merkittävässä määrin vanhuksista. Heillä on aikaa kokoontua karaokekellariin tunnelmoimaan yhdessä. Silti yksinäistä ja työlle omistettua elämää seuraa usein yksinäinen kuolema.

Japanilaisessa kuolemakulttuurissa kaikille aktiivisen elämän ilmiöille löytyy synkkä vastineensa, kuten heitteillejätön ympärille syntynyt palvelukulttuuri osoittaa. Ja jos siivousvideot tuovat outoa tyydytystä, myös kalmosiivoojat voivat nousta ilmiöksi, kuten Two Forests osoittaa. Vaikka Ijäksen tarinakimaraan kuuluu myös Twitter-murhaaja, tyypillisempi kuolema on ensin niin arkipäiväinen ja huomaamaton, että se tulee ilmi vasta, kun naapurit huomaavat hajoamisen sivutuotteet: hajun, nesteet, hyönteiset. Unohdus on kuolemaakin traagisempi kohtalo.

Tokio herättää mielikuvien tasolla lupauksen tulevaisuudesta ja edistyksestä, mutta Ijäs huomauttaa, että tämä tulevaisuusvisio on oikeastaan aikakapseloitunut ja muumioitunut 40 vuoden takaiseen estetiikkaan. Siitä on tullut retrofuturismia, menneisyyden harmaantuneita tulevaisuudenhaaveita. Ehkä siksi katse on käännettävä metsiin kaikkine kasvun ja lahoamisen kerroksineen. Metsänhoidollinen tehokkuusajattelu on tuottanut ekologisen ongelman, sillä metsän ekosysteemistä on siivottu pois siihen kuuluvat lahopuut. Ihmisen kuolema tehokkuusyhteiskunnassa aiheuttaa tilapäistä sotkua ja häiriötä. Luonto ottaa vallan kulttuurista, kudokset hajoavat ja muuttuvat muhjuksi, erilaiset hajottajat juhlivat – vaikka sitten kerrostaloasunnossa keskellä suurkaupunkia.

Tytti Rantanen
FM, ohjelmakoordinaattori, suomalaisen mediataiteen keskus AV-arkki

Lue pidempi teksti: