ANNE TOMPURIJäämaa 27.8.2004 – 12.9.2004

Jäämaa, pohjoinen luonto on maisemani ja sielunmaisemani.

Karuimmillaan se on mustaa ikiaikaista graniittista perustaa
kuin palanutta, poltettua maata ja kylmimmillään jäätynyttä
ja routaista virrannutta vettä. Kuin pimeyttä ja valoa.

Anne Tompuri

Tyhjyyden uhka

Anne Tompurin uudet suurikokoiset maalaukset nivoutuvat maalaustaiteen perinteeseen, jossa visuaalisuus ei ironisoi perinnettä. Nämä tunnistettavuuden rajamailla liikkuvat maalaukset mahdollistavat useita erilaisia tulkintoja. Minulle ne näyttäytyvät ristiriitaisina: kauniina, mutta myös uhkaavina.

Ihmisinä joudumme kokemaan hetkiä, jolloin merkitykset muuttuvat saaden ennalta arvaamattomia ulottuvuuksia. Tästä voi seurata hetkellinen tyhjyyden tunne. Anne Tompurin maalauksissa on jotakin vastaavanlaista.

Tompurin maalauksien mustat pinnat ovat taustaa pimeydestä ilmestyville muodoille, hahmoille, joiden olemus ei hahmotu sellaisenaan mihinkään konkreettiseen tilaan. Abstraktisuudestaan huolimatta maalaukset ovat fyysisiä, ruumiin tuntohistoriaan viittaavia. Ne ovat tiloja, jotka syntyvät maailmassa olon väistämättömyydestä.

Tompurin maalaukset ovat aistimellisuuden, läheisyyden kokemuksia. Ne ovat provokatiivisia. Maalauksien Minä on aistimellinen, toisin sanoen haavoittuva, passiivinen, altis kivulle ja eroottisuuden liikkeelle - etiikka toteutuu ihon tasolla.

Aistimellinen ja ruumiillinen ihmisinä elämisemme muodostaa eräänlaisen "kontaktipinnan". Aistimellisuuden kautta syntyvä kontakti osoittaa kuitenkin samalla erillisyytemme, kokemuksen yksilöllisen luonteen. Tämä kontaktin ja erillisyyden yhteen nivoutuminen tulee ilmi konkreettisena maailmassa olon kautta, jossa aistimellisuus tarjoaa kosketuspinnan niiden merkityksien kanssa, jotka muodostavat elämästä elämisen arvoisen.

Mika Karhu