Sami Lukkarinen 4.12.-21.12. 2003

Curriculum Vitae (.pdf)

Kirkkovärejä

Näyttelyssä on esillä vuosina 2002-2003 tehtyjä öljyvärimaalauksia, joiden aiheena on moderni suomalainen kirkkoarkkitehtuuri. Maalaamani kirkot on rakennettu 1950-80-luvuilla ja ne sijoittuvat pääasiassa lähiöihin ympäri suomea. Ne ovat muotonsa ja ympäristönsä puolesta kiinnostavia ja edustavat mielestäni laadukkainta lähiöarkkitehtuuria. Maalausten aiheina olleiden kirkkojen kuvat olen löytänyt internetistä seurakuntien kotisivuilta. Kirkkoarkkitehtuuri-sarja on jatkoa viimeiset neljä vuotta kestäneelle digitaalikuvan ja maalaustaiteen suhdetta tutkivalle projektilleni, jossa aiheina ovat olleet graffitijunat, kansainvälinen funkkisarkkitehtuuri ja lapsen kasvu informaation kasvun näkökulmasta. Uskon vahvasti digitaalikuvan ja digitalisaation tarjoavan uusia teknisiä ja sisällöllisiä mahdollisuuksia maalaustaiteelle.

Keskeinen työkalu maalausprosessissani on photoshop-kuvankäsittelyohjelma, jossa suoritan maalattavan kuvan valinnan ja sommittelun. Photoshopissa vähennän myös kuvan informaation määrää, jolloin pikselit nousevat selvemmin esiin. Pikseleitä kasvattamalla tuon näkyväksi tietokoneen logiikan laskea väri-informaatiota. Teen kuvasta useita versioita erilaisilla resoluutioilla, joista parhaan valitsen maalauksen lähtökohdaksi. Lopullisessa kuvassa on 800-2000 pikseliä ja satoja eri värisävyjä. Maalatessa pyrin kopioimaan pikseleiden värit mahdollisimman tarkasti kankaalle, niitä kuitenkaan jälkikäteen korjaamatta. Virheet ja epätäydellisyys tuovat tärkeän analogisen elementin taiteeseeni. Maalatessa kohtaavat paitsi digitaalikuvan ja öljyvärimaalauksen erilaiset värijärjestelmät, niin myös niiden aineettomuus ja materiaalisuus. Lopullisessa maalauksessa pyrin löytämään tasapainon modernin arkkitehtuurin, digitaalikuvan ja öljyvärimaalauksen välille.

Sami Lukkarinen

Ja kuitenkin on maalattava

Maalaustaide eroaa muista kuvantamisen (imaging) muodoista muun muassa siinä, että maalauksessa on konkreettisesti läsnä sen lähtökohtana olleen aiheen ja lopullisen teoksen lisäksi näiden väliin sijoittuva työprosessi. Maalaus dokumentoi taiteilijan ja teoksen välisen dialogin, matkan jonka päämääränä monesti on lähtökohdaksi valitun ongelman ratkaisu. Työprosessi on enemmän tai vähemmän yksityiskohtainen kertomus siitä, miten matka sujui.

Sami Lukkarisen itselleen asettama ongelma on hänen teoksensa lähtökohtana olevan digitaalisesti tuotetun luonnoksen toteuttaminen itsenäisenä ja omaehtoisena maalauksena. Tyypillinen Lukkarisen teos koostuu sadoista värillisistä ruuduista, joista jokainen on yksilö, leveällä siveltimellä maalattu. Teoksen visuaalinen jännite syntyy osaksi sommittelun runkona olevan ruutukaavan ja näennäiseen epäjärjestykseen joutuneiden väripintojen vastakohtaisuudesta. Yksi Lukkarisen maalauksen esittämiä kysymyksiä onkin: Miksi nämä värit? Miksi tällaisessa järjestyksessä?

Lukkarinen käyttää arkkitehtuurivalokuvia maalaustensa lähtökohtana. Kuvia valitessaan hän kuitenkin välttää kajoamasta rakennustaiteen klassikoihin tai rakennusten virallisiin muotokuviin. Nämä ovat hänelle liian valmiita, joko merkityksillä lastattuja tai rakennuksia tulkitsevia. Uusimmassa maalaussarjassaan käyttämiensä suomalaisten kirkkojen valokuvat hän on poiminut seurakuntien kotisivuilta. Häntä kiehtovat sekä modernistisen lähiöarkkitehtuurin muotokielen ”paikallinen universaalisuus” että sitä esittävien valokuvien neutraali nimettömyys.

Löydettyään valokuvan, joka potentiaalisesti toimii maalauksena, Lukkarinen digitoi sen ja manipuloi sitä suurentamalla sen pikselit kokoon, jossa niille syntyy luonteva suhde yhtäältä aiheeseen ja toisaalta maalauksen kokonaisuuteen. Värinsä ja valoisuusarvonsa kukin ruutu saa tietokoneen laskemana keskiarvona.

Usein murretuista värikentistä koostuvina Lukkarisen maalaukset edustavat eräänlaista käänteistä pointillismia, jossa värejä ei pureta osatekijöihinsä vaan sekoitetaan yhteen. Maalaus syntyy hänen jäljentäessään digitaalisen valokuvansa pala palalta kankaalle. Vaikka Lukkarinen tekee työnsä niin hyvin kuin osaa, hänen tavoitteenaan ei kuitenkaan ole digitaalisen luonnoksen käsintehty suurennos, vaan teos jossa lähtökohta ja lopputulos ovat tasa-arvoisesti läsnä. Kyseessä on maalaus, kuva kuvasta, mutta myös omaehtoinen esine, monivaiheisessa työprosessin tuloksena syntynyt ikoni.

Lukkarisen suhde hänen maalaustensa lähtökohtana olevaan modernistiseen arkkitehtuuriin vaikuttaa mutkikkaalta, samanaikaisesti kaipaavalta ja torjuvalta, ihailevalta ja irvailevalta.

Ruudullisten värikenttien voi helposti nähdä sijoittuvan lähelle sitä rakenteellisen abstraktin maalaustaiteen lajityyppiä, jota valmistui samaan aikaan 1900-luvun puolivälissä kuin näitä vaaleita ja suorakulmaisia rakennuksiakin. Lukkarisen teokset seuraavat mahdollisia esikuviaan paitsi figuratiivisina myös niitä leimanneista yhteiskunnallisista utopioista tyhjentyneinä, korkeintaan niitä kaipaavina. Ne ovat menetettyyn tulevaisuuteen ja viattomuuteen viittaavia merkkejä.

Digitaalisen kuvan pikselöinti puolestaan palauttaa ajatukset nykyhetkeen. Suhteellisen uutta kuvankäsittelymenetelmää näkee käytettävän ennen kaikkea silloin kun jotakin tiedotusvälineissä julkaistavaa asiaa halutaan suojella tai sensuroida. Yleisimmät esimerkit liittyvät kovaan pornoon ja rikosjuttujen syytettyihin. Joissakin tapauksissa myös modernistinen arkkitehtuuri on ollut syytettyjen penkillä, tosin ilman suojelevaa ruudutusta.
Tulkintojen moninaisuus kuuluu Lukkarisen taiteeseen ja nostaa hänen teoksensa yksittäisten aiheiden tai esimerkiksi pelkän modernismi-suhteen yläpuolelle. Itse asiassa juuri se, että hänen teoksensa sallivat samanaikaisia ja jopa keskenään täysin ristiriitaisia tulkintoja kertoo niiden vahvuuksista ja keinoista selviytyä aikamme monimutkaisessa todellisuudessa, jossa yksi totuus nopeasti pian korvautuu toisella, molempien kadottaessa pian uutisarvonsa.

Ja kuitenkin, aivan kuten rakennuksensa suunnitellut arkkitehti, Lukkarisen on maalattava jokainen teoksensa valmiiksi ainakin nähdäkseen millainen siitä tuli ja miten se toimii. Maalauksen rakennuspalikoina olevat väriruudut rinnastuvat niiden lähtökohtina olleiden rakennusten moduuliseen aineellisuuteen. Kuvan arkkitehtuuri peilaa arkkitehtuurin kuvaa, tästä maailmasta tietoisena.

Timo Valjakka

 

Järvenpään kirkko, 2002 öljy kankaalle 120 x 176 cm	Malmin kirkko, 2002 öljy kankaalle 180 x 156 cm
Pirkkalan kirkko, 2002 öljy kankaalle 100 x 192 cm	Pieksämäen kirkko, 2002 öljy kankaalle 180 x 104 cm
Nokian seurakuntatalo, 2002 öljy kankaalle 96 x 192   Isoimmat kuvatiedostot avautuu klikkaamalla kuvaa. Lehdistökuvia saatavissa galleriasta.